keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Taisteluun!

Sain maanantaina tulokset tutkimuksista ja koepalan otosta. Olin yrittänyt henkisesti valmistautua huonoihinkin uutisiin, ja niitähän sieltä sitten tuli. Eli sairastan levinnyttä rintasyöpää. Syöpä on levinnyt maksaan ja luustoon, ja on ilmeisesti agressiivisempaa laatua kuin silloin 5 vuotta sitten kun rintasyöpään sairastuin. Hoitona on nyt ainakin aluksi sytostaattihoidot, jotka alkavat huomenna.

Kolme viikkoa oli pitkä aika odottaa tuloksia ja niiden aikana päässä pyöri jos jonkinlaisia ajatuksia. Yritin ajatella positiivisesti mutta myös valmistautua huonoihin uutisiin. Mutta oli se silti järkytys kuulla se pahin mahdollinen uutinen lääkärin suusta ja kohdata totuus ja mitä siitä seuraa. On vaikea ymmärtää, että sisälläni myllää syöpäsoluja jotka mm. syövät luustoani. Viime aikoihin asti olen myös voinut aika hyvin, ainoastaan selkäkivut häiritsivät. Nyt viikko sitten alkoi kuumeilu, joka ilmeisesti oli sitten syövästä johtuvaa. Siinä vaiheessa kyllä alkoi jo miettimään, että nyt taitaa olla tosi kyseessä.

Vaikka tieto syövästä pelottaa ja ahdistaa, tavallaan nyt on helpompi olla, kun tietää. Ei tarvitse jossitella eikä odotella, vaan nyt voidaan asialle tehdä jotain. Suurena apuna tämän kaiken keskellä ovat olleet rakkaat ihmiset, mies, sisko, muu perhe ja ystävät, jotka ovat tukeneet ja osoittaneet välittävänsä. Ilman heidän apuaan tätä kaikkea olisi paljon vaikeampi kestää.

Huomenna siis alkaa taistelu sitä syövän pirulaista vastaan. Saan nyt alkuun kolme kertaa sytostaatteja viikon välein, jonka jälkeen on vähän pidempi tauko, jolloin kuvataan ja katsotaan, onko hoidoista ollut apua. Sitten jatketaan vielä toisella kolmen satsilla. Rankalta tuo tahti tuntuu, mutta kestettävä se vain on. Ja onhan se hyvä, että nyt ammutaan täydeltä laidalta eikä jäädä odottelemaan syövän leviämistä. Tiedän viime kerrasta, miten rankkoja sytot ovat, mutta nyt saan ihan eri sytostaattia kuin viimeksi, joten sivuvaikutuksetkin ovat vähän erilaisia. Huominen kyllä pelottaa ja jännittää, mutta nyt on vain mentävä rohkeasti tulta päin ja taisteltava. Ei auta piilottaa päätään pensaaseen ja odottaa, että kaikki menee itsestään ohi.

Ne, jotka haluavat lukea pirteää ja inspiroivaa treeniblogia, varmaankin jättävät tästä lähtien tämän blogin lukematta. Mutta ajattelin silti kertoa tänne vähän kuulumisiani silloin tällöin, vaikka treeneistä raportoiminen saattaakin jäädä lähitulevaisuudessa vähemmälle. Lääkärin mukaan voin kuitenkin harrastaa liikuntaa vointini mukaan, ja toivottavasti pystyn näin tekemäänkin hoitojen välissä. Tänään iloitsin siitä kun tauon jälkeen jaksoin taas lähteä koiran kanssa lenkille. Eipä sitä urheiluksi oikein voinut sanoa, sykekään ei varmaan paljon noussut, mutta minä nautin ulkoilmasta ja reippailusta ja mun ja Tessan välisestä hetkestä.

Tämä tällä kertaa, taisi tulla aikamoista tajunnanvirtaa ja ilman kuvia, joten ei kovin lukijaystävällistä. Nyt varmaan täytyisi pikku hiljaa hipsiä yöpuulle, että jaksaa aamulla aikaisin lähteä kohti sairaalaa. Pitäkää mulle peukkuja, että kaikki menee hyvin!